Jouduin työvoimatoimiston järjestämälle kurssille 40 kilometrin päähän asuinpaikastani. Sitkeä inttäminen työkkäritätin kanssa ei tuottanut tulosta, päinvastoin uhkailivat minua jo kaikkien työttömyysetuuksien menetyksellä (toisin sanoen olisin lentänyt ulos työvoimatoimiston listoilta), joten oli pakko alistua. No, eihän kurssi sinällään nyt niin hirveä ole, mutta tuo välimatka, ai-jai. Vielä kun kurssilla ei ole ketään edes lähellekään samasta suunnasta kuin minä, en saanut edes kimppakyytiläisiä, joten katsoin parhaimmaksi (lue: rahaa säästävimmäksi) keinoksi kulkea bussilla. Autolla kulkiessa bensaan menisi kuukaudessa rahaa äböyt 200 egendaaria, kun bussikortti samalle ajalle maksaa 70 euroa. No, onneksi kurssiin sisältyy myös työharjoittelua, jonka voin varmasti suorittaa hieman lähempänä kotiani. Ja niin, nyt olisi kolmas kurssipäivä, vaan enpä minä päässyt paikalle, kun aamulla olin taas niin rakastunut wc-pönttööni… ah, kamala elämä. No, raskauden ensimmäinen kolmannes on pian takana, joten toivottavasti pahoinvointikin loppuu silloin.

Kävimme tosiaan neuvolassa viikko sitten. Pikkuinen säikäytti minut pötkimällä lujasti pakoon niin doppleriakin (eli sitä konetta, millä kuunnellaan niitä sydänääniä) kuin ultralaitetta (tosin kyseessä oli kivikautinen vanhahko ultra), ja minä jo ehdin säikähtää kuvitelleeni koko raskauden. Mutta kyllähän se sieltä sitten löytyi ultralla, vaikka ei meinannut kuvissa millään pysyäkään. Onneksi napero oli paikoillaan sen aikaa, että ehdimme nähdä, kuinka pikkiriikkinen sydän hakkasi niin kuin pitääkin. Avomieskin oli mukana, mutta ei se silti kyllä mikään “herkkä hetki” ollut - tarkoitan nyt siis verrattuna näihin elokuvien kohtauksiin, missä kaikki vollottavat kilpaa, kun huomataan, että vauva on elossa.

Avomiehen työsopimus muuten päättyi vuoden vaihteessa, vaikka pomo oli pitkin kesää ja syksyä lupaillut vakituista paikkaa. En osannut silloin huolestua asiasta, ja ei onneksi tarvinnutkaan - kahden viikon työttömyyden jälkeen ukko on taas töissä. Tosin hieman kauempana, tai oikeastaan niin kaukana, että herra on jo ruvennut puhumaan diesel-auton ostamisesta. Ja tässä kohtaa asiat menee mutkikkaaksi… tällä hetkellä meillä on yksi auto, supertyyning Toyota Corolla (naurakaa vaan, se on oikeasti hyvä auto), joka joutuu epäilemättä vaihtoon kesällä, sillä se ei ole hyvä lapsenkuskausauto. Minä tarvitsisin kuitenkin oman auton, jonka ei välttämättä pitäisi olla diesel. No, nyt äijä on ruvennut selittämään jostain 15 000 euron arvoisesta Borasta, joka luonnollisesti on vähintään jokin 2.0 turbodiesel, ja haluaisin sellaisen “työautoksi”. Mutta kun minäkin tarvitsisin vastaavanlaisen auton! En nyt siis tarkoita hintaa; kyllä minulle riittää halvempikin (ja sitä paitsi, toi viistoista tonnia on vähän yli meidän budjetin…), mutta mikä idea on ostaa meille kaksi sedan-mallista autoa? Minusta kaikkein järkevin ratkaisu tässä vaiheessa olisi hommata ukolle ihan kunnon TYÖAUTO, vaikka joku lava-auto, jossa ei olisi kallis diesel-vero ja “minulle” sitten normaali neliovinen bensalla kulkeva menopeli. Mutta kuten arvata saattaa, minä olen nainen, enkä ymmärrä autoista mitään, joten minun ehdotukseni menevät kuuroille korville. Nainen ratissa… pyh ne tiedä mistään mitään.