Kissankarvoja. Ihan joka paikassa kissankarvoja. En älyä, miten niitä voi irrota niin paljon! Ja minä ääliö olen ottamassa kolmatta kissaa. Joka ikinen villapaita, fleecetakki, sukkapari, sohva… kissankarvoissa! Kaiken lisäksi toinen kissa oli käynyt kuseksimassa avomiehen työhousujen päälle. Minun pitäisi nyt pestä ne, mutta meidän pesukoneemme on vuodelta -81, ja minä pelkään sitä, kun se on päällä. Linkousvaiheessa se ei enää pysy paikallaan, joten odottelen sitä päivää, kun herra Upo kävelee vaatteet mukanaan ovesta ulos ja katoaa (tosin todennäköisesti se törmäisi autoon). Meidän Upo-ukkomme jättää myös pyykin niin märäksi, että vaatteita saa kuivattaa sen kolme päivää. Pitäisi ostaa uusi pesukone, mutta en saa aikaiseksi. Minulta meni puoli vuotta, ennen kuin sain ostettua uuden imurin rikkoontuneen tilalle.

Mutta, asiaan. Tämä on blogini ensimmäinen teksti, joten kai minun pitäisi jotenkin esitellä itseni. Olen siis Tiina, 20 vuotta, tupakoitsija, satamatyöntekijän avovaimo, perhepäivähoitoapulainen, kahden kissan holhooja sekä puuroaddikti. Asun täällä jossain Pohjois-Pohjanmaalla, erittäin pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki ovat sukua toisilleen. Melkein. En ole täältä kotoisin, tämä on avomieheni kotikunta, ja asumme täällä siis mieheni työn takia. Minäkin käyn töissä, lähinnä vain sen takia, että olisi jotain tekemistä. Avustan siis perhepäivähoitajaa, ja ei tuo homma nyt niin kamalaa ole. Rakastan lapsia. Tosin mieluummin hoitaisin omaa lasta ennen kuin vieraiden lapsia. Tuo haave ei vain vielä ole toteutunut. Avokin sisko synnytti tässä jokin aika sitten, ja olen suunnattoman kateellinen. En ymmärrä, miten kaikki muut saavat lapsia vain unohtamalla ottaa jonkin pikku pillerin. Me emme ole käyttäneet ehkäisyä vuoteen, eikä tapahdu mitään. Suurin pelkoni onkin, ettemme pysty ikinä saamaan lasta. Pientä Tittaa tai pikkuruista Roopea.

Avomieheni oli suomalainen perusjuntti ja minä ujo lukiolainen, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Ensitapaaminen tapahtui muuten juhannuskokolla jossain hevon kuusessa, jonne “eksyin“, kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Oltiin molemmat ihan tuhannen tukossa, joka varmaan kyllä osaltaan auttoi “tutustumaan” toisiimme. Olimme kuitenkin molemmat niin ujoja ja erilaisia persoonia, että selvin päin ei olisi varmaan vaihdettu sanaakaan. Nykyään avokki on jo ihan kunnon ihminen ja minä kaukana ujosta. Ja vaikka itse sanonkin, olemme aika hyvä pari.

Tarkoituksenani on siis tässä blogissa kirjoitella elämästäni, tästä paikkakunnasta, kissoista, avomiehestäni ja työstäni. Toivon, että edes joku jaksaa lukea näitä sekoilujani. Ja varoitan: en ole mikään tunnollinen bloginpitäjä. En varmasti jaksa kirjoittaa joka päivä, mutta yritän kirjoitella mahdollisimman usein.