http://epasiisteys.blogspot.com/

Sinne siis.

Perskule, ei kukaan olisi halukas päivittämään blogia puolestani? :D Tämä on jotenkin aina niin pirun vaikeaa ja hirveä homma. Asiaahan toki olisi, vaikka kuinka paljon.

Ajattelin muuttoa blogspotin puolelle. Joskos uusi ulkoasu auttaisi saamaan jotain aikaiseksi. Tai sitten ei.

(Mistä vetoa, että en saa ikinä aikaiseksi siirryttyä Blogspottiin? Jumitan täällä vielä vuoden päästäkin ja päivittelen tätä kerran kolmessa kuukaudessa. Jos silloinkaan.)

Jouduin työvoimatoimiston järjestämälle kurssille 40 kilometrin päähän asuinpaikastani. Sitkeä inttäminen työkkäritätin kanssa ei tuottanut tulosta, päinvastoin uhkailivat minua jo kaikkien työttömyysetuuksien menetyksellä (toisin sanoen olisin lentänyt ulos työvoimatoimiston listoilta), joten oli pakko alistua. No, eihän kurssi sinällään nyt niin hirveä ole, mutta tuo välimatka, ai-jai. Vielä kun kurssilla ei ole ketään edes lähellekään samasta suunnasta kuin minä, en saanut edes kimppakyytiläisiä, joten katsoin parhaimmaksi (lue: rahaa säästävimmäksi) keinoksi kulkea bussilla. Autolla kulkiessa bensaan menisi kuukaudessa rahaa äböyt 200 egendaaria, kun bussikortti samalle ajalle maksaa 70 euroa. No, onneksi kurssiin sisältyy myös työharjoittelua, jonka voin varmasti suorittaa hieman lähempänä kotiani. Ja niin, nyt olisi kolmas kurssipäivä, vaan enpä minä päässyt paikalle, kun aamulla olin taas niin rakastunut wc-pönttööni… ah, kamala elämä. No, raskauden ensimmäinen kolmannes on pian takana, joten toivottavasti pahoinvointikin loppuu silloin.

Kävimme tosiaan neuvolassa viikko sitten. Pikkuinen säikäytti minut pötkimällä lujasti pakoon niin doppleriakin (eli sitä konetta, millä kuunnellaan niitä sydänääniä) kuin ultralaitetta (tosin kyseessä oli kivikautinen vanhahko ultra), ja minä jo ehdin säikähtää kuvitelleeni koko raskauden. Mutta kyllähän se sieltä sitten löytyi ultralla, vaikka ei meinannut kuvissa millään pysyäkään. Onneksi napero oli paikoillaan sen aikaa, että ehdimme nähdä, kuinka pikkiriikkinen sydän hakkasi niin kuin pitääkin. Avomieskin oli mukana, mutta ei se silti kyllä mikään “herkkä hetki” ollut - tarkoitan nyt siis verrattuna näihin elokuvien kohtauksiin, missä kaikki vollottavat kilpaa, kun huomataan, että vauva on elossa.

Avomiehen työsopimus muuten päättyi vuoden vaihteessa, vaikka pomo oli pitkin kesää ja syksyä lupaillut vakituista paikkaa. En osannut silloin huolestua asiasta, ja ei onneksi tarvinnutkaan - kahden viikon työttömyyden jälkeen ukko on taas töissä. Tosin hieman kauempana, tai oikeastaan niin kaukana, että herra on jo ruvennut puhumaan diesel-auton ostamisesta. Ja tässä kohtaa asiat menee mutkikkaaksi… tällä hetkellä meillä on yksi auto, supertyyning Toyota Corolla (naurakaa vaan, se on oikeasti hyvä auto), joka joutuu epäilemättä vaihtoon kesällä, sillä se ei ole hyvä lapsenkuskausauto. Minä tarvitsisin kuitenkin oman auton, jonka ei välttämättä pitäisi olla diesel. No, nyt äijä on ruvennut selittämään jostain 15 000 euron arvoisesta Borasta, joka luonnollisesti on vähintään jokin 2.0 turbodiesel, ja haluaisin sellaisen “työautoksi”. Mutta kun minäkin tarvitsisin vastaavanlaisen auton! En nyt siis tarkoita hintaa; kyllä minulle riittää halvempikin (ja sitä paitsi, toi viistoista tonnia on vähän yli meidän budjetin…), mutta mikä idea on ostaa meille kaksi sedan-mallista autoa? Minusta kaikkein järkevin ratkaisu tässä vaiheessa olisi hommata ukolle ihan kunnon TYÖAUTO, vaikka joku lava-auto, jossa ei olisi kallis diesel-vero ja “minulle” sitten normaali neliovinen bensalla kulkeva menopeli. Mutta kuten arvata saattaa, minä olen nainen, enkä ymmärrä autoista mitään, joten minun ehdotukseni menevät kuuroille korville. Nainen ratissa… pyh ne tiedä mistään mitään.

Kävimme eilen lähibaarissa avomiehen kanssa. Avokki tilasi itselleen valkovenäläisen ja minulle lasin kokista, jolloin tuttu tarjoilija huusi kovalla äänellä että “oletko sä Tiina raskaan kun sä olet selvin päin?!” Olisi mieli tehnyt sanoa, että huuda nyt ihmeessä vähän lujempaa, terassilla olevat ihmiset eivät välttämättä kuulleet… no, lähibaarista on loisto ja glamour kaukana jopa neljän promillen humalassa, joten kahden limun jälkeen jätin leikin kesken ja lähdin kotia. Avomies jäi sukulaistensa kanssa vetämään tequiloita ja hot shotteja, ja lupasi tulla yöksi kotia. No ei siinä mitään, heräsin varttia vaille kolme yöllä kun avokki tosiaan rymisteli kotiin, mutta nukahdin pian uudestaan. Parin tunnin päästä heräsin käymään vessassa, ja hoksasin, että hei, minähän nukun edelleen yksin isossa sängyssä, mutta äijän tuhina kyllä kuuluu jostain. Ja siellähän mies nukkui, eteiskäytävän matolla, kissojen kanssa. Kaksi kissaa selän päällä ja yksi pään vieressä. Olin tikahtua nauruun, äijä oli ilmeisesti alkanut ottamaan farkkuja pois jalasta, mutta kompastunut (ainakin farkut roikkuivat vielä puoleksi jalassa)… sain miehen sitten kuitenkin hereille, ja se kirjaimellisesti mönki sitten sänkyyn nukkumaan.

Mies nukkuu edelleen ja kärsii hirveästä krapulasta. On se jännä juttu, että silti minä oksentelen enemmän. Aivan, aamu on taas aloitettu pönttöä halailemalla, mutta onneksi taas helpottaa. Ulkona on niin nätti ilmakin, että voisi lähteä käymään lenkillä.

Söin juuri hirveän näläntunteen poistamiseksi kaikki ainekset, jotka oli tarkoitettu huomisen aterian salaattiin. Vedin siis ananaspurkin sisällön, paprikan, neljä tomaattia sekä KOKONAISEN kurkun. Yritin jopa mussuttaa salaatinlehtiä, mutta niiden maku ei ollut niin hyvä, että olisin viitsinyt koko ruukkusalaattia survoa suuhun. Nyt tekisi tajuttomasti mieli porkkanaa, mutta en viitsi alkaa vaihtaa vaatteita kauppareissun takia (olen hengaillut koko päivän aamutakissa). Että näin meillä tätä odottamisen ihanuutta. Pitäisi kai olla onnellinen, että söin sentään jotain terveellistä, enkä mitään suklaata. (Vieläkin mietityttää se kokonainen kurkku…)

Kävin eilen alennusmyynneissä, ja en voinut vastustaa kiusausta katsella samalla äitiysvaatteita. Niitähän on aivan turha vielä tässä vaiheessa ostaa, koska eihän sitä voi tietää, kasvaako mahani ikinä, ja jos kasvaa, niin ehtiikö se kasvaa tarpeeksi. (Viittaan siis siihen avokin siskoon, joka pyöräytti mukulansa kolmea kuukautta etuajassa. Ei siinä paljoa mammapöksyjä tarvittu.) Mutta H&M:n äitiysvaateosasto näytti niin houkuttelevalta (no okei, ei ihan niin houkuttelevalta kuin lastenosasto), että oli pakko käydä hypistelemässä kankaita ja katselemassa värejä. En malta odottaa isoa mahaa, äitiysvaatteet olivat melkein hienompia kuin ei-odottavien vaatteet. Ja onneksi tarjolla ei ollut niitä kamalia äitiyshaalareita, jotka eivät kyllä näytä hyvältä kenenkään päällä (juu, ihan varmasti ovat mukavat). Lastenvaateosastollakin tosiaan vierailin, ja voi helttileijaa-sentään kun oli siis aivan ihania “pikku nuttuja ja töppösiä” (aivan oikein, avokki oli mukana). Olisi tehnyt mieli ostaa vaaville sata vaatekertaa jo nyt, mutta pakkohan se oli hillitä itsensä, kun eihän sitä ikinä tiedä, mitä sattuu. Tai että tuleekohan sieltä tyttö vai poika vai molemmat.

Pitäisiköhän lähteä avaamaan konvehtirasia? Ei nuo kurkut ja tomaatit kovin kauaa nälkää pidättele. Kun ei kerta ole niitä porkkanoitakaan…

Siis KOKONAINEN KURKKU!? Voi herranjestas.